Kotimaista superfoodia

Viikko on lähes kulunut lähes vegaanimuonalla ja olo ei ole hullumpi – päinvastoin! Röllimaha näyttää peilistä päätellen olevan entisellään, mutta joitakin edistysaskelia voin vannoa tapahtuneen. Hiilihydraattien vähennyttyä verensokeri ei heilahtele heikotukseen asti, jos ruokailujen väli pitkittyy. Kahvinjuonnin karsiminen on myös terveydeksi. En juo sitä tavan vuoksi, vaan vasta kun todella olen piristysruiskeen tarpeessa iltapäivällä siestan aikaan. Kun sitä juo harvoin, se myös tehoaa paremmin!

Entäpä vireystaso? Viikon edettyä sekin on kohentunut: ikkunat ja matot on pesty ja lukuisia kodinkunnostustöitä on saatu alta pois. Vaan saattaapa tuo energisyys johtua muustakin kuin ruokavaliosta; naisihmiset tietävät miten hormonitasot vaikuttavat. Jos vielä kahden viikon päästä olen yhtä aikaansaapa, niin sitten jo uskallan pistää energian Etran piikkiin!

Ihan muutaman päivän kuluessa ruokavalio ei kyllä kohentanut oloa, vaan väsymys ja uupumus tunkivat vastaan joka askeleella. Tietääkö joku, voisiko tämä johtua elimistön sopeutumisesta vähäkalorisempaan tilanteeseen? Tilannetta ei parantanut, että söin kotona säästellen ja Etran pöytään päästyäni ahmin kupuni kipeäksi. Ei liene ihme että pitikin pian kiirehtiä vatsansa viereen pötköttämään.

Soijapavut olivat ehdottomasti viikon löytö! Minulle kerrottiin, että soijarouheet ja suikaleet saattavat olla ravintoarvoltaan köyhän sorttisia verrattuna alkuperäiseen papuun. Valmistusprosessissa kun on hukattu monta ainesosaa ja siinä samalla terveyshyötyjä. Toki tämä voi riippua valmistajasta.

Tämän tiedon jälkeen iski tenkkapoo. Marinoidut ja paistetut soijasuikaleet ovat perheessäni vakiotavaraa. Miten korvaisin nämä tavalla, joka uppoaisi myös lapsiin? Etran kaupassa sattui olemaan soijapapuja, ja mikä hauskinta, hinta oli puoli-ilmainen. Eikun pavut likoamaan ja kattilaan rumpsuttamaan. Kas kummaa – tulos oli maultaan niin neutraali ja miellyttävä, että vanhempi poikakin haarukoi papuja mukisematta. Keitetyistä soijapavuista puuttuu se tympeä sivumaku, joka rouheissa, suikaleissa ja tofussa on. Arvatkaa, mistä tämä perhe ammentaa jatkossa proteiininsa!

Mutta nyt täytyy tehdä tunnustus… Olen laistanut Nutriflow-ravintotulkkiohjelman täyttämisestä. Päivisin tietokoneaika on ollut tiukilla, kun kolmevuotias on kimpussa kuin takiainen. Ja iltaisin en vain ole jaksanut jäädä hereille lasten jälkeen. Mutta pääasia, että olen OHJELMOINUT ITSENI!

Eikä se ole ollut olleenkaan niin tuskaa kuin luulisi, kun tietää kieltäymysten olevan terveydeksi. Piti vain sisäistää ajatus, että ruokaa syödään elimistön tarpeeseen, eikä tavan vuoksi. Arvostan tasaisempaa ja vireämpää oloa niin paljon, että turhanpäiten syönti ei edes houkuttele.

Mutta sitten otsikon teemaan: superfood mustikkaan! Sitä on saatavilla kaupunkiluonnossakin, kun vain ottaa silmän käteen ja katsoo. Ihmettelen, mikseivät kaikki kuljeksi poimurin kanssa uimarantojen ja leikkikenttien liepeillä. Nykyaikanahan lyijylaskeumat ovat historiaa. Viime päivien kaatosateiden jäljiltä tuskin tarvitsee pelätä koirien hajumerkkejäkään. :)

Superfoodeista vielä: eikö käsite ole oikeastaan turha, mikäli syö ravintotiheää ruokaa muutenkin? Luuleeko joku, että ihmemarjojen tai -jauheiden avulla pelastaa terveytensä, jos muuten syö mitä vastaan tulee? Oma kokemus on osoittanut, että noissa "superaineissa" on niin paljon hormoninkaltaisia aineita, että ainakin naisihmisen hormonit alkavat heittää ja naama kukkia. Mustikka lienee suomalaiselle soveliaampaa. 

Ravintolaskuri paljastaa

Olipas mielenkiintoinen keskustelu tänään Etrassa. Pani pohtimaan omaakin suhdetta ruokaan. En ole ikinä ollut kovin ruoka- tai ulkonäkökeskeinen ihminen, mutta ehkä sittenkin olisi syytä pohtia tarkemmin, mitä suuhunsa panee!

Keskustelukumppani totesi, että useimmat hänen tuttavansa syövät fiilispohjalta. Ravintotietoutta ehkä on, ja laihdutustavoitteita, mutta kun herkkupala osuu näköpiiriin, niin jopa käsi käy ja suu mussuttaa! Sitten tulee tunkkainen ja huono olo. Moraalinen krapula ei kuitenkaan ole niin suuri, että se estäisi seuraavan mässäilyhetken. Ruokaa tekee mieli, ja mielihaluja varten on megamarketit keksitty!

Fiilispohjalta syöjä käyttää ruokaa ikään kuin lääkkeenä, kun jotakin tuntuu päivästä puuttuvan. Jos jostain ruoka-aineesta intohimoisesti tykkää, tekee mieli yliarvioida sen fiilishyödyt. Useimmathan rakastavat mieliruokaansa! Makuasioista ei voi kiistellä! Jos tulee kehno olo, uuvuttaa, päätä tai mahaa kivistää, niin sehän voi johtua mistä vain, eikä se liity välttämättä mitenkään ruokaan. Ainahan taustalla voi olla alkavaa flunssaa, stressiä, huonoja yöunia tai synnynnäistä rasitetta. Hyvinvoinnin syy-seuraussuhteet tuntuvat sellaiselta möykyltä, ettei ruokaa viitsi olotilastaan syyttää. Mielelläni allekirjoittaisin tämän.

Mutta kas kummaa, sitten tulee vastaan sellaisia ihmisiä kuin keskustelukumppanini tänään. Hän on synnynnäisen sairauden takia aina joutunut miettimään, mitä suuhunsa panee. Järki ja käytännön kokemus kertovat, mitä milloinkin kannattaa syödä. Parista väärästä suupalasta keho reagoi. Hänen tapauksessaan kysymys ei ole allergiasta eikä muistakaan rajuista reaktioista. Olo vain on enemmän tai vähemmän hyvä. Tämä henkilö väittää osaavansa kuunnella kehoaan niin, että tietää mitä ravintoainetta on liikaa ja mistä on puutetta. Kaikki vain kehoa kuulostelemalla, ilman laskureita ja ravintoterapeutteja!

Tuntuu uskomattomalta ajatella, että esim. puolikkaan perunan syöminen päivässä (tärkkelyksen takia) voisi kallistaa oloa suuntaan tai toiseen. Mutta ehkäpä näin! Vuosikymmenten (lähes) vegaaninen ruokavalio on puhdistanut hänen kehonsa niin, että vaihtelut kehon ravitsemustilassa voi tunnistaa reaaliajassa.

Olisiko niin, että meillä yliprosessoitua ja eläinperäistä ruokaa syöneillä ja kehon tuntemuksiin turtuneilla ymmärrys omasta aineenvaihdunnasta on niin samentunut, että ajatuskin kehon tarpeiden kuuntelusta on outo? Moni ei tunnista edes, onko kylläinen, vaan syö jos tarjolla on. Sanotaan, että vauvat tietävät itse saavatko ravintoa tarpeeksi (tarve vaihtelee kasvupyrähdyksissä) ja tuputtaminen vain pilaa lapsen suhteen ruokaan. Syömisestä tulee jotain ulkoa ohjattua, ulkoisten houkutusten ja pakon ohjaamaa. Näkö- ja makuaistin sekä rutiinien ohjaamaa. Elimistön hätäviestit jäävät kuulematta.

Onko fiilispohjainen suhde ruokaan kestävällä pohjalla? Vaikka ottaisin järjen käteen, niin tiedänkö itsekään, mitä kehoni kaipaa?

Tilinteon hetki koittaa: Kun aloitin Etran blogistina, sitouduin myös täyttämään ruokapäiväkirjaa Nutri-Flow-ravintotulkkiohjelmassa. (www.nutri-flow.fi ) Ohjelmaan pääsee netissä, ja sinne kirjataan syötyjen ruoka-aineiden määrät eri aterioilla. Ohjelma laskee, paljonko eri ravintoaineita tai kaloreita on kertynyt. Se helpottaa paljon, että ohjelma laskee Etrassa syödyt ateriat ruokalajin nimen perusteella. Yllätys yllätys, ravintotulkki ei olekaan rasistinen ruokatottumusten suhteen. Sinne voi mennä yhtä lailla lihansyöjä kuin vegaanikin, koska ravintosisällöt lasketaan yleisten, voimassa olevien suositusten mukaan.

Ensimmäisen päivän saldo: proteiinia liian vähän. Mutta sanoinko, että tämä tulos saatiin yleisten ravintosuositusten perusteella? Kuitenkin eräs Etran nokkanainen tyrkkäsi minulle eilen käteen artikkelin, jonka mukaan ihminen - jopa urheilija - pärjää kolmasosalla suositelluista proteiinimääristä, ja voi ja suoriutuu paremmin. Proteiinin on vain oltava laadukasta kasviproteiinia.

Eikä tämä ollut mikään uusi tutkimus, onpahan vain jäänyt virallisen mielipiteen jalkoihin vuosikymmenten ajan. Kyseenalaistakaa!

Ensimmäinen annos

Pääruoka: aurinkoisen väristä meksikonpataa. Salaattiannos: kikherneitä, mustaherukkaa, marinoituja valkosipulinkynsiä, marinoitua kaalta, oliiveja, paahdettuja auringonkukansiemeniä ja hunajaista salaatinkastiketta. Päälle mukillinen yrittiteetä.

Näillä eväillä starttasi urani kasvisruokala Etran blogistina. Herkullista! Ja herkuttelulle on tiedossa jatkoa: minä, aiemmin satunnainen Etran kävijä, juhlistan Etran kymmenvuotiasta pioneeritaivalta omistautumalla Etran aterioille joka ikinen arkipäivä. Myös viikonloppuisin on määrä syödä Etran pakasteruokia. Etra-kuurin sisällöstä tilitän tässä blogissa viikoittain tai useammin.

Silti tästä blogista ei tule pelkkää ruokalistaa tai ravintolakriitikon päiväkirjaa. Etra mainostaa itseään ravintotiheän kasvisruoan tarjoajana, jolla väitetään olevan kosolti terveysvaikutuksia. Ravintotiheä ruoka sisältää kaikki ihmiselle tarpeelliset ravintoaineet ilman turhia hiilihydraatteja ja turhia proteiineja.

Että mitä? Voiko poteiineja olla liikaa? Karppausvillitys on tehnyt hiilareista hirviöitä, mutta moni vannoo runsaan proteiininsaannin nimeen. Etran ruokien taustalla oleva tutkimus sen sijaan todistaa, että ihminen tulee toimeen kolmasosalla suositelluista proteiinimääristä. Ja että kasvisproteiini on laadukkaampaa kuin eläinperäinen proteiini.

Minulla ei ole pokkaa eikä tietämystä käydä taistoon erilaisten dieettien puolesta eikä vastaan. Voin vain todistaa kokemuksestani, ja vienosti viitata perusteltuun tutkimustietoon. Pitääkö paikkansa, että olet, mitä syöt? Blogin tarkoitus on havainnoida mitä Etran tarjoama ravintotiheä vegaaniruoka on, ja miten kehoni ja mieleni siihen reagoi.

Olen aiemmin ollut kasvispainotteinen sekasyöjä, joten kasvisten osuuden lisääminen ei liene ongelma. Maitotuotteiden karsiminen sen sijaan on. Täytyy myöntää, että ravintoympyrän kylkiäisenä kuluu kasoittain kaikenlaista mössöä, jäätelöstä kekseihin ja suklaaseen. Kahvia kuluu pannukaupalla. Feta-juustoa ja kreikkalaista jogurttia löytyy aina jääkaapista ja ruokien sisällöstä. Etran filosofian mukaan myrkytän näillä tuotteilla itseäni, mutta kaikesta hyvästä en vähällä luovu!

No jaa, jospa Etra-kuurin myötä saan kuin ihmeen kaupalla henkisiä voimavaroja luopua äskenmainituista addiktion kohteista. Odotan mielenkiinnolla. Väistyykö ainainen väsymys niin, että jonkin ajan kuluttua en enää kaipaakaan kahvia ja kahvileipää?

Ei tietenkään ole samantekevää, mitä kotioloissa suuhunsa mättää. Mutta yksikin ateria päivässä tiheää ruokaa on kuulemma eteenpäin. Se vaikuttaa jo kehon koostumukseen ja tasapainoon, mikä näkyy objektiivisesti monilla mittareilla.

Kehoni koostumus mitattiin Etra-kuurin alussa. Sähköimpulssi paljasti, että kehossani on liikaa rasvaa ja kehno nesteytys. Painoa on liikaa, vaikken mikään tukeva olekaan. Sähkövirta kulki kehon läpi sen verran hitaasti, että Eila epäili minun olevan väsynyt. Ja olinhan minä, jopa tavallista väsyneempi! Seuraava mittaus on kuukauden päästä.

Lukija ehkä haluaa tietää minusta jotain: olen neljääkymppiä lähenevä äiti-ihminen, harrastan hyötyliikuntaa, laitan kotiruokaa, mutta syötän lapsille joskus eineksiäkin. Lähi- ja luomuruoka kiinnostaa, mutta mikään fanaatikko en ole. ”Nainen kriittisessä iässä”, lohkaisi minusta Etran perustajajäsen Eila Maunu. Ikäni on kriittinen siksi, että nelikymppisenä ihmisen aineenvaihdunta hidastuu ja elimistön ikääntyminen tekee itsensä tiettäväksi – viimeistään. Kaikenlaiset elämäntapasairaudet vaanivat. Ennaltaehkäisy on tiettävästi paras hoito.

Auttaako ravintotiheä ruokavalio pitämään kehon elinvoimaisena? Piristyykö mieli? Lisääntyykö energiataso? Olkaa kuulolla!